Koetan palauttaa tämän blogini alkuperäiseen tarkoitukseensa, eli kertoa täällä vain kässäjuttuja... jätän pois elämän myllerryksestä valitukset ja murheelliset kuulumiset... toisaalta tykkään itse lukea sellaisia blogeja joissa kirjoitetaan oikeasta elämästä ja elämisen vaikeudesta, mutta olkoon tämä nyt enemmän kässäjutuista ja harrastuksista kertova blogi, kuten alunperinkin olen näin aatellut.
Mutta vielä kuitenkin elämästä, soluista, siitä elämän tärkeimmästä eliksiiristä... sitähän meissä jokaisessa virtaa... Soluja siirtyy geeniperintönä lapsiimme, minä sain etuoikeuden siirtää solujani ventovieraaseen naiseen lokakuussa 2010
siitä täällä kerroin Tässä postauksessa.
Nyt sain luvan kysyä tuon tuntemattoman potilaan tilasta ja sain tietää, että hän tiettävästi voi hyvin ja on saanut oikeasti avun ja elämänsä takaisin minun solujeni ansiosta. Olen tästä tiedosta erityisen iloinen ja kiitollinen, ristin käteni ja kiitän siitä, että minusta on oikeasti ollut hengen pitimiksi apu. Mutta en nosta itseäni jalustalle, enkä pidä tätä minään sankaritekona, enkä ylennyksenä, vaan inhimillisenä avuntarjouksena, kun avun tarjoaksi olen ollut sopivin ja apua on kipeästi tarvittu. Mielestäni tämä on etuoikeus jota jokaisen kynnelle kykenevän pitäis käyttää... ja vielä itse vapaaehtoisesti tarjoutua auttajana käyttämään! Eli LIITTYKÄÄ hyvät ystävät luuydinrekisteriin, jos ette siellä vielä ole. Koskaan ei tiedä, minä päivänä itse on potilaana ja toivoo kuoleman kolkuttaessa, että se sopiva solujen luovuttaja löytyisi ja henkin säilyisi!!!
Nyt huhtikuun 20 päivä, pääsin minäkin viettämään Luuydinrekisterin 20 vuotis- juhlaa Helsinkiin hienoon hotelliin. Hieno oli kuulla puheenvuoroja, niin rekisterin johtavalta lääkäriltä, muilta yhteistyöhenkilöiltä. Mutta minulle tärkein, paras ja liikuttavin puheenvuoro oli potilaan puhe. Sen piti mediapersoona Timo Laukkio, se maikkarin Huomenta Suomen perustaja, jonka meistä varmasti moni muistaa aamutelkkarista. Kuvia Timosta. Hän kertoi potilaan kannalta asiasta, niin humoristisen realistisesti, mitä se elämä on toivoessa, että sopiva luovuttaja löytyisi ja toivo siitä, että siirre auttaisi. Kyyneleet silmissä sitä kuuntelin, ja olin iloinen, että olen voinut olla avuksi, oikeasti tärkeässä asiassa! Ja että juuri minä olen ollut se sopivin, se on minulle etuoikeus ja ilo!
Huumorilla minäkin ajattelen tätä keski-ikäistä naista... sen enempää en hänestä tiedä, en edes kansallisuutta, että onko hän suomessa vai ulkomailla, äiti vai mummo... mutta ajattelen, että jospa hän olisi saanut minun soluissani jonkun käsityökärpäsen! Että jospa hän on alkanut tehdä vaikka tilkkutöitä ja äimistelee nyt parannuttuaan, että miten tilkkutyöt kiinnostavat, jos eivät ole ennen kiinnostaneet... vai onko hän saanut innostuksen mosaiikkiin :) Huumorilla toivon, että hänessä on pieni osa minun kädentaitojani tai intoa vaikka lukea kässälehtiä ja kirjoja!
Mutta juhlissa siis oltiin, onnekseni myös ystäväni Kati on luovuttaja ja heti syksyllä juhlakutsun saatuamme sovimme menevämme juhliin yhdessä. Se oli tosi kiva homma, orpoa sinne Helsingin hienoon hotelliin olis yksin ollut mennäkin. Sain vielä etuoikeuden olla yökylässä Katin hienossa jugendasunnossa kolme yötä ja muutenkin pääsin stadin tunnelmaan ja jopa Stoccan Hulluille Päiville ekaa kertaa eläissäni.
Ja tässä siis aasinsiltaa tähän käsityöhön - uuteen lasikoruuni, jonka tein tätä juhlaa varten. Sain sen aamulla lähes uunilämpimänä ystäväni lasiuunista ja illalla se koristi juhlapukeutumistani. Mustan paidan ja housujen kanssa minulla oli tuo tyttären yo-juhliin tekemäni huivi ja nyt siihen sitten sävyihin sopiva koru... ja kuten huomaatte, tämä huivi ei ole sitä minulle tyypillisintä puna-kelta-oranssia, mutta silti tykkään tuosta huivin värityksestä kovasti!
]]>
